Yliopisto kehittyi, kunnes ei enää jaksanut
Sunnuntain HS jatkoi turvallisella sitä ihtiään -linjalla: pitkitetty yliannos tulevaisuudenvisioita, innovaatiokeskustelua ja suomalaisten yliopistojen kehittämistä alansa huippuyksiköiksi, taas askelen lähemmäs atlantintakaista jumaluutta.
Maalliset kysymykset (kuten se, mistä löytäisimme opetuksestaan vastaavia professoreja) eivät saa kirveelläkään paikkaansa tässä diskurssissa.
Kuuleman mukaan valtakuntamme haluaa eroon teknologiainnovaatioiden ylikorostamisesta. Sen kunniaksi yliopistojen painopistealueiden pitäisi tulevaisuudessa sijoittua metalli- ja koneteollisuuteen, informaatioteknologiaan, biotekniikkaan, ympäristötekniikkaan ja kulttuuriin.
Mikä ei kuulu joukkoon? Tai oikeammin: mikä näistä on se kuuluisa profeetta vieraalla maalla, jossa edelleen odotetaan Pekka Himasen ilmestystä?
Itselleni ei ole vielä selvinnyt, millä tavoin yksinomaan kulttuurialaan fokusoituminen edistäisi ei-teknologisten innovaatioiden tutkimusta ja käytännön ymmärtämistä.
Pahus, tulipa taas tauon jälkeen teesitettyä kirotun teoreettista tekstiä. Nämä eivät ymmärrettävästi herätä lukijakunnassa mitään vastakaikua, joskin satunnaisen myönteistä hiljaista hyväksyntää on havaittavissa vertaisten marginaaliyhteisössä ja käytäväpuheissa.
Aito kommenttiaktiviteettirintama herää kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun kirjoitukset kategorisoivat perusopiskelijoiden mieleenpainuvinta vähemmistöä mahdollisimman stereotyyppisesti tai keskittyvät muistelemaan yleisiä syitä opintojen viivästymiseen.
Milloin taas aiheena ovat taustalla kummittelevat yliopistojen rakenneongelmat, tekstin sisältö on egolähestymistavan nimeen vannoville liian korutieteellistä ja -lauseellista tullakseen kommentoiduksi. Tai ehkä vika on sittenkin kirjoittajassa? Assistenttibloggaamisen dualiteetit tuottavat rakenteellista tylsyyttä, mutta jos joku on onnistunut viettämään kymmenen vuotta yliopistossa ilman sitä, hän ottakoon yhteyttä kaikkiin mahdollisiin tahoihin heti ensi tilassa.
