Tieteen mielekkyydestä ja mielettömyydestä
Syksyn ydinkysymyksiä ovat olleet Jokela, sairaanhoitajat, ilmastonmuutos ja viranomaistiedottaminen. Tässä medianeliössä tutkimus ja koulutus ovat ymmärrettävästi pudonneet tapetilta. Palautettakoon kuitenkin mieleen Jari Peltolan ja Timo Tuikan (JyU) kirjoitus tieteen teon mielekkyyden katoamisesta (HS 13.12.). Teksti on laatijoiden luvalla julkaistu myös TATUSOTU-blogissa.
Jokainen yliopiston henkilökunnassa viime vuodet vaikuttanut tuntee tilanteen: itsensä kanssa vuotuista kehää kiertävä, päättymätön apuraha- ja rahoituslotto, tutkimuksen lyhytjänteisyys puoliksi pureskeltuine tutkimustuloksineen sekä juhlapuheilla ja budjeteilla jalkautettu wannabe-huippustatus.
Kaksi kirjoituksen huomiota nostaisin erikseen tarkasteluun:
“Vain yliopistomaailmaa ulkopuolelta seuraava voi luulla, että yliopisto valmistaa johonkin konkreettiseen. Yritykset eivät ole useinkaan kiinnostuneita ylikoulutettuina pitämistään tohtoreista. Yliopistot voivat katsoa tässä suhteessa myös peiliin. Tieteen popularisointi ei edelleenkään kuulu opetusohjelmiin, vaan se nähdään usein ‘akateemisena huoraamisena’. “
Jokainen lause oikeuttaisi tuntikausien debattiin, mutta tyydyn toteamaan, ettei tutkijan pitäisi tuoda itseään esille pelkästään tutkimusaiheensa kautta vaan ihmisenä (sellaisena pätevänä ja hyvänä tyyppinä, joita maailma tarvitsee). On henkisesti ja aineellisesti vaarallista kaivaa itselleen tieteellinen kuoppa ja tulittaa sieltä ulkomaailmaa kolmekymmenvuotisessa asemasodassa.
Ylläolevasta sitaatista paistaa tietenkin kyynisyys olosuhteita kohtaan ja jossain määrin aiheellisesti. Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, työ 2000-luvun yliopistomaailmassa on kaukana stereotypioista – joiden pahimpia viljelijöitä ovat yleensä tutkijat itse – ja tutkijan arki valmistaa huomattavan moneen konkreettiseen ja vähemmän konkreettiseen tehtävään. Mikä ihme saa meidät kuvittelemaan, että esiintyminen, kirjoittaminen ja hajallaan olevan tiedon integrointi järkeväksi kokonaisuudeksi on jotenkin hienompaa yritysmaailmassa kuin yliopistossa?
Ystävällinen pyyntö: älkää kommentoiko, että “Palkka” 
“Akateemisista armopaloista taistelun vuoksi monia työyhteisöjä on vaikea nimittää hyvähenkisiksi.“
Tällä viikolla havaitsin hävinneeni yhden sivutoimisen apurahasodan. Koska riski on toinen nimeni, en tästä kummemmin hätkähtänyt; tutkimusteemat riitelevät, eivät ihmiset. Kaikkiaan minulla on mielikuva, etteivät akateemiset työyhteisöt suinkaan rakennu armopalataistelun sotatantereiksi, vaan sen vastapainoksi. Ilmiötä sivuavat myös Peltola ja Tuikka: “Jos joku yliopistossa keksiikin innovaation, se tapahtuu useammin yliopistosta huolimatta kuin sen ansiosta.” Myös yhteisö muodostuu yliopistosta huolimatta. Jos kyseessä ovat nk. normaaleiksi laskettavat aikuiset ihmiset, tutkimusryhmissä käy hyvin pian selväksi, kumpi on määrittävämpi tekijä: toveruus vai kilpailu.
Se (toistaiseksi) koskematon tieteen mielekkyyden alue kun takaa tutkijalle mahdollisuuden valita kohtuullisen vapaasti tutkimukselliset ambitiot, rajaukset, näkökulmat, kanssakirjoittajat, kumppanit ja työajat. Miksei siis mahdollisuutta kuulua juuri siihen omimpaan porukkaan? Monesta muusta ammatista kuvatun kaltainen itsenäisyys puuttuu. Ja käsi sydämelle, te 20 vuotta yliopiston palveluksessa olleet, mistä muualta olisitte löytäneet yhtä ihania ihmisiä joiden kanssa tehdä töitä?
Lokerointi on kätevä tieteen, huumorin ja tehostamisen keino, mutta usein kaukana todellisuudesta. Sekoitan siis rohkeasti realismia ja idealismia – on vaikea kuvitella, että voisin koskaan löytää parempia työkavereita kuin nykyiset ovat. Samaan aikaan toivon voivani räjäyttää yliopistomaailman rakenteet ilmaan.
Niin, ja se kirjoituksessakin mainittu Tutkijan arkipäivän etiikka -opus (Mustajoki & Clarkeburn, 2007) on mainiota luettavaa vaikkapa kotitekoisen joulusinapin aiheuttaman närästyksen helpottamiseen. Tuhotöihin se ei tietenkään kannusta.
Rauhallista joulua!
joulukuu 25, 2007 at 8:11 ip
Luulen, että kuvitelma perustuu siihen illuusioon, että yritysmaailman tulosorientoituneisuus tarkoittaa oikeasti sitä, että tulosta syntyy ja jos ei synny niin Joku Joutuu Vastuuseen, enemmän kuin yliopistomaailmassa. Osin tähän illuusioon kyllä epäilemättä on syynä palkka ja se, että jos yritykseltä loppuu rahat se on jotenkin dramaattisempi ja kertaluontoisemman oloinen tapahtuma kuin se kun valtion lafkassa kituutetaan juustohöylän uhreina. Sanon illuusio siksi, että totuushan kuitenkin on, että harvoin yrityskonkurssissakaan ne ihmiset vaihtavat alaa ja lopettavat hommien tekemisen — ihan samoin niille käy kuin akateemisillekin pätkärahoitetuille, että etsivät töitä jossain toisessa lafkassa sitten.