Innovaatiomaakari kävi hurahtamassa (jälleen)

Eurooppalainen yliopistoväki on herännyt joukolla ihmettelemään Suomen pyrkimyksiä aikaansaada huippua väkisin. Se, että kolmelle yliopistolle annetaan vastikkeetta ja loput jätetään kisaamaan murusista, ei vastaa yleistä mielikuvaa suomalaisesta tavasta organisoida koulutusta ja tutkimuksen tekemistä.

Vielä vähemmän se vastaa todellisuutta. Ihmetys onkin kohdistunut siihen, miksei oppia oteta esimerkiksi Saksasta ja kanavoida rahoitusta niille yksiköille, joiden näytöt ovat siihen riittäviä.

Vain muutamaa aikayksikköä myöhemmin Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa kolumnisoi Kauppalehdessä (Nine to four, KL 31.3.), kuinka “kuukauden oleskelu Piilaakson ja Los Angelesin sykkivässä ilmapiirissä kirkasti ajatukset suomalaisen ja amerikkalaisen (huippuyliopisto)ajattelun peruseroista”.

Uskonnollista hurmosta muistuttavan hurahduksen seurauksena Sotamaa on ilmeisesti unohtanut, että yliopistojen innovaatio-osasto – siis tutkimuksen tekijät – eivät todellakaan työskentele viran suojissa yhdeksästä neljään. Näin kenties tapahtuu hallintotasolla, jossa ei tehdä tuloksia, vaan suunnitellaan niiden tekemistä seuraavalla kvartaalilla. Mitkä ovat Yrjö Sotamaan henkilökohtaiset tutkimukselliset saavutukset? Entä riittääkö yrittäjähengen osoitukseksi se, että vierailee Amerikassa ihailemassa sikäläistä toimintakulttuuria?

Jos hallintoportaalla olisi kiinnostusta (ajasta ei tunnu olevan puutetta päätellen näpertelyn asteesta) tutustua henkilökohtaisesti tutkimuksen tekijöiden arkeen, yhtäläisyydet kotoisten tuottavien yliopistojen ja Suuren Mahtavan välillä eivät ainakaan rehtorin termein juuri poikkea toisistaan.

Erikoislaatuisia heittoja tekstissä on useita, kuten se, että rapakon takana “opiskelijoiden arviot opettajistaan vaikuttivat myös professoreiden urakehitykseen”. Ja nekö eivät vaikuta kotoiseen YPJ-arviointiimme? En tunne TaiKin kulttuuria, ja pahoin pelkään, etten haluakaan.

Toiseksi, myös suomalaiset professorit tuppaavat hankkimaan sitä ulkopuolista rahoitusta sellaisessa mittakaavassa, että heistä voidaan puhua jo yrittäjinä. 2400 tunnin vuosittainen työaika ja päättymätön oravanpyörässä juokseminen viittaa kyseiseen ominaisuuteen, ei todellakaan “turvallisuushakuiseen virastoasenteeseen” niin kuin asioista vähemmän perillä olevat tahot tuntuvat olettavan.

Sotamaa kirjoittaa, kuinka koko amerikkalainen toimintakulttuuri ja yrittäminen mielentilana tarkoittaa “yritystä ja erehdystä, kokeiluja, riskinottoa, epäonnistumisia, virheiden tekemistä ja niistä oppimista, oman aseman ansaitsemista joka päivä uusien ideoiden ja tekojen kautta, itsensä ja rajojen ylittämistä ja ponnistelua omien kykyjen äärirajoilla”.

Jo väitöskirjavaiheessa aloittelevan tutkijan elämä on jatkuvaa epävarmuutta ja harhailua poluilla, jotka eivät lopulta osoittaudu oikeiksi mutta joita kulkematta ei pääse koskaan perille. Ilman iteraatiota ei synny uutta tieteellistä tietoa. Yritys- ja erehdysmenetelmä on välttämätön, mutta samalla henkisesti riskialtis: jaksanko, havaitsenko mahdollisuudet oikealla hetkellä, miten selviän ponnisteluista kohti tuntematonta. Taloudellisista ja sosiaalisista riskeistä, pätkätyösuhteista ja rahoituksen epävarmuudesta tuskin tarvitsee edes mainita ääneen.

Tutkijan elämä on oppimista virheistä ja jatkuvaa ajatusten ja mahdollisuuksien kypsyttämistä riittävän valmiiksi. Nämä ovat juuri niitä pelinappuloita, joilla oma asema ansaitaan. Ellei tutkijalla ole minkäänlaista poltetta saada vastauksia asettamiinsa kysymyksiin, silloin hän on väärässä paikassa, ja tätä ongelmaa ei ratkaista rahoitusmalleilla tai ylhäältä annetulla pakolla tuottaa väkisin huippua.

Tutkija myös ylittää itsensä joka päivä pelkästään siinä, että hän on kaiken väheksynnän, henkisen kuormituksen, ristipaineen ja markkinahypetyksen keskellä valmis taistelemaan saavuttaakseen jotain. Ja tarkalleen omien kykyjensä äärirajoilla, usein niiden yläpuolella.

Haluaisinkin kysyä Yrjö Sotamaalta, mikä erottaa yrittäjäluonteen yrittäjäluonteesta?

Lopuksi: hyvä perimmäinen kysymys tietenkin on, miksi akateemisen ajattelun kehtoihin tulisi istuttaa maksimaalinen määrä “sarjayrittäjiä” ja oman elämänsä asennevammaisia pakkosuorittajia, joille 16 tunnin työpäivä on vallitseva normi. Silläkö kansakunnan innovaatiopotentiaali nostetaan taivaaseen?

Explore posts in the same categories: Henkilökunta, Yliopistouudistus