Eurooppalainen yliopistoväki on herännyt joukolla ihmettelemään Suomen pyrkimyksiä aikaansaada huippua väkisin. Se, että kolmelle yliopistolle annetaan vastikkeetta ja loput jätetään kisaamaan murusista, ei vastaa yleistä mielikuvaa suomalaisesta tavasta organisoida koulutusta ja tutkimuksen tekemistä.

Vielä vähemmän se vastaa todellisuutta. Ihmetys onkin kohdistunut siihen, miksei oppia oteta esimerkiksi Saksasta ja kanavoida rahoitusta niille yksiköille, joiden näytöt ovat siihen riittäviä.

Vain muutamaa aikayksikköä myöhemmin Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa kolumnisoi Kauppalehdessä (Nine to four, KL 31.3.), kuinka “kuukauden oleskelu Piilaakson ja Los Angelesin sykkivässä ilmapiirissä kirkasti ajatukset suomalaisen ja amerikkalaisen (huippuyliopisto)ajattelun peruseroista”.

Uskonnollista hurmosta muistuttavan hurahduksen seurauksena Sotamaa on ilmeisesti unohtanut, että yliopistojen innovaatio-osasto – siis tutkimuksen tekijät – eivät todellakaan työskentele viran suojissa yhdeksästä neljään. Näin kenties tapahtuu hallintotasolla, jossa ei tehdä tuloksia, vaan suunnitellaan niiden tekemistä seuraavalla kvartaalilla. Mitkä ovat Yrjö Sotamaan henkilökohtaiset tutkimukselliset saavutukset? Entä riittääkö yrittäjähengen osoitukseksi se, että vierailee Amerikassa ihailemassa sikäläistä toimintakulttuuria?

Jos hallintoportaalla olisi kiinnostusta (ajasta ei tunnu olevan puutetta päätellen näpertelyn asteesta) tutustua henkilökohtaisesti tutkimuksen tekijöiden arkeen, yhtäläisyydet kotoisten tuottavien yliopistojen ja Suuren Mahtavan välillä eivät ainakaan rehtorin termein juuri poikkea toisistaan.

Erikoislaatuisia heittoja tekstissä on useita, kuten se, että rapakon takana “opiskelijoiden arviot opettajistaan vaikuttivat myös professoreiden urakehitykseen”. Ja nekö eivät vaikuta kotoiseen YPJ-arviointiimme? En tunne TaiKin kulttuuria, ja pahoin pelkään, etten haluakaan.

Toiseksi, myös suomalaiset professorit tuppaavat hankkimaan sitä ulkopuolista rahoitusta sellaisessa mittakaavassa, että heistä voidaan puhua jo yrittäjinä. 2400 tunnin vuosittainen työaika ja päättymätön oravanpyörässä juokseminen viittaa kyseiseen ominaisuuteen, ei todellakaan “turvallisuushakuiseen virastoasenteeseen” niin kuin asioista vähemmän perillä olevat tahot tuntuvat olettavan.

Sotamaa kirjoittaa, kuinka koko amerikkalainen toimintakulttuuri ja yrittäminen mielentilana tarkoittaa “yritystä ja erehdystä, kokeiluja, riskinottoa, epäonnistumisia, virheiden tekemistä ja niistä oppimista, oman aseman ansaitsemista joka päivä uusien ideoiden ja tekojen kautta, itsensä ja rajojen ylittämistä ja ponnistelua omien kykyjen äärirajoilla”.

Jo väitöskirjavaiheessa aloittelevan tutkijan elämä on jatkuvaa epävarmuutta ja harhailua poluilla, jotka eivät lopulta osoittaudu oikeiksi mutta joita kulkematta ei pääse koskaan perille. Ilman iteraatiota ei synny uutta tieteellistä tietoa. Yritys- ja erehdysmenetelmä on välttämätön, mutta samalla henkisesti riskialtis: jaksanko, havaitsenko mahdollisuudet oikealla hetkellä, miten selviän ponnisteluista kohti tuntematonta. Taloudellisista ja sosiaalisista riskeistä, pätkätyösuhteista ja rahoituksen epävarmuudesta tuskin tarvitsee edes mainita ääneen.

Tutkijan elämä on oppimista virheistä ja jatkuvaa ajatusten ja mahdollisuuksien kypsyttämistä riittävän valmiiksi. Nämä ovat juuri niitä pelinappuloita, joilla oma asema ansaitaan. Ellei tutkijalla ole minkäänlaista poltetta saada vastauksia asettamiinsa kysymyksiin, silloin hän on väärässä paikassa, ja tätä ongelmaa ei ratkaista rahoitusmalleilla tai ylhäältä annetulla pakolla tuottaa väkisin huippua.

Tutkija myös ylittää itsensä joka päivä pelkästään siinä, että hän on kaiken väheksynnän, henkisen kuormituksen, ristipaineen ja markkinahypetyksen keskellä valmis taistelemaan saavuttaakseen jotain. Ja tarkalleen omien kykyjensä äärirajoilla, usein niiden yläpuolella.

Haluaisinkin kysyä Yrjö Sotamaalta, mikä erottaa yrittäjäluonteen yrittäjäluonteesta?

Lopuksi: hyvä perimmäinen kysymys tietenkin on, miksi akateemisen ajattelun kehtoihin tulisi istuttaa maksimaalinen määrä “sarjayrittäjiä” ja oman elämänsä asennevammaisia pakkosuorittajia, joille 16 tunnin työpäivä on vallitseva normi. Silläkö kansakunnan innovaatiopotentiaali nostetaan taivaaseen?

Syksyn ydinkysymyksiä ovat olleet Jokela, sairaanhoitajat, ilmastonmuutos ja viranomaistiedottaminen. Tässä medianeliössä tutkimus ja koulutus ovat ymmärrettävästi pudonneet tapetilta. Palautettakoon kuitenkin mieleen Jari Peltolan ja Timo Tuikan (JyU) kirjoitus tieteen teon mielekkyyden katoamisesta (HS 13.12.). Teksti on laatijoiden luvalla julkaistu myös TATUSOTU-blogissa.

Jokainen yliopiston henkilökunnassa viime vuodet vaikuttanut tuntee tilanteen: itsensä kanssa vuotuista kehää kiertävä, päättymätön apuraha- ja rahoituslotto, tutkimuksen lyhytjänteisyys puoliksi pureskeltuine tutkimustuloksineen sekä juhlapuheilla ja budjeteilla jalkautettu wannabe-huippustatus.

Kaksi kirjoituksen huomiota nostaisin erikseen tarkasteluun:

“Vain yliopistomaailmaa ulkopuolelta seuraava voi luulla, että yliopisto valmistaa johonkin konkreettiseen. Yritykset eivät ole useinkaan kiinnostuneita ylikoulutettuina pitämistään tohtoreista. Yliopistot voivat katsoa tässä suhteessa myös peiliin. Tieteen popularisointi ei edelleenkään kuulu opetusohjelmiin, vaan se nähdään usein ‘akateemisena huoraamisena’. “

Jokainen lause oikeuttaisi tuntikausien debattiin, mutta tyydyn toteamaan, ettei tutkijan pitäisi tuoda itseään esille pelkästään tutkimusaiheensa kautta vaan ihmisenä (sellaisena pätevänä ja hyvänä tyyppinä, joita maailma tarvitsee). On henkisesti ja aineellisesti vaarallista kaivaa itselleen tieteellinen kuoppa ja tulittaa sieltä ulkomaailmaa kolmekymmenvuotisessa asemasodassa.

Ylläolevasta sitaatista paistaa tietenkin kyynisyys olosuhteita kohtaan ja jossain määrin aiheellisesti. Mutta kuten olen aiemmin kirjoittanut, työ 2000-luvun yliopistomaailmassa on kaukana stereotypioista – joiden pahimpia viljelijöitä ovat yleensä tutkijat itse – ja tutkijan arki valmistaa huomattavan moneen konkreettiseen ja vähemmän konkreettiseen tehtävään. Mikä ihme saa meidät kuvittelemaan, että esiintyminen, kirjoittaminen ja hajallaan olevan tiedon integrointi järkeväksi kokonaisuudeksi on jotenkin hienompaa yritysmaailmassa kuin yliopistossa?

Ystävällinen pyyntö: älkää kommentoiko, että “Palkka”

“Akateemisista armopaloista taistelun vuoksi monia työyhteisöjä on vaikea nimittää hyvähenkisiksi.“

Tällä viikolla havaitsin hävinneeni yhden sivutoimisen apurahasodan. Koska riski on toinen nimeni, en tästä kummemmin hätkähtänyt; tutkimusteemat riitelevät, eivät ihmiset. Kaikkiaan minulla on mielikuva, etteivät akateemiset työyhteisöt suinkaan rakennu armopalataistelun sotatantereiksi, vaan sen vastapainoksi. Ilmiötä sivuavat myös Peltola ja Tuikka: “Jos joku yliopistossa keksiikin innovaation, se tapahtuu useammin yliopistosta huolimatta kuin sen ansiosta.” Myös yhteisö muodostuu yliopistosta huolimatta. Jos kyseessä ovat nk. normaaleiksi laskettavat aikuiset ihmiset, tutkimusryhmissä käy hyvin pian selväksi, kumpi on määrittävämpi tekijä: toveruus vai kilpailu.

Se (toistaiseksi) koskematon tieteen mielekkyyden alue kun takaa tutkijalle mahdollisuuden valita kohtuullisen vapaasti tutkimukselliset ambitiot, rajaukset, näkökulmat, kanssakirjoittajat, kumppanit ja työajat. Miksei siis mahdollisuutta kuulua juuri siihen omimpaan porukkaan? Monesta muusta ammatista kuvatun kaltainen itsenäisyys puuttuu. Ja käsi sydämelle, te 20 vuotta yliopiston palveluksessa olleet, mistä muualta olisitte löytäneet yhtä ihania ihmisiä joiden kanssa tehdä töitä?

Lokerointi on kätevä tieteen, huumorin ja tehostamisen keino, mutta usein kaukana todellisuudesta. Sekoitan siis rohkeasti realismia ja idealismia – on vaikea kuvitella, että voisin koskaan löytää parempia työkavereita kuin nykyiset ovat. Samaan aikaan toivon voivani räjäyttää yliopistomaailman rakenteet ilmaan.

Niin, ja se kirjoituksessakin mainittu Tutkijan arkipäivän etiikka -opus (Mustajoki & Clarkeburn, 2007) on mainiota luettavaa vaikkapa kotitekoisen joulusinapin aiheuttaman närästyksen helpottamiseen. Tuhotöihin se ei tietenkään kannusta.

Rauhallista joulua!

Tohtoreiden ylikouluttaminen on esillä 16.10. Talouselämän uutisessa.

Tiedättehän tilanteen: kansan syviä rivejä ahdistaa, että Arkadianmäellä istuu 200 kansanedustajaa nostamassa palkkaa, vaikka heitä voisi hyvin olla esimerkiksi 100, 50 tai 0. (Muistattehan Vihaisen veronmaksajan.)

Sama tuntuu ihmisten mielissä pätevän yliopistojen jatkokoulutettaviin. Miksi 1400 vuodessa, kun 1000 riittäisi? Samaan aikaan putken toisesta päästä syöksyy sisään tuhansia päivähoidettavia, joita yliopistotutkinto kiinnostaa, vaikka he eivät oikeastaan tiedä, mitä sillä voisi tehdä. Todelliset ongelmat alkavat siitä.

On myönnettävä, että tohtorikoulutus on karannut käsistä, mutta pelkkä ‘tohtori’ -tittelin omahyväiseltä vaikuttava ulkoasu ei riitä syyksi jatkokoulutuksen dissaamiseen. Ei väitellyt ketään elävältä syö, varsinkaan, että näinä aikoina odottaisi väitöskirjan merkitsevän muuta kuin henkilökohtaista opinnäyteponnistusta.

Veikkaankin vihaisten veronmaksajien purkauksien kohdistuvan pohjimmiltaan aivan muuhun kuin koulutukseen sinänsä. Koska he eivät tunne yliopistomaailmaa, akateemisuuden huipulle koulutettu ihminen heille potentiaalista kilpailijaa, uhkaa. Mitä emme tietenkään ole. Oikaistaanpa siis kerralla tämä sosiaalisen kategorian varaan rakentunut harhaluulo: tiedemaailmassa on oma hierarkiansa, yritysmaailmassa omansa, eivätkä ne kohtaa.

Väitöskirja on oppimisen osoitus, kenties pätevöitymisen edellytys ja omasta henkilökohtaisesta innostuksesta lähtenyt kilvoitus, parhaimmillaan näitä kaikkia yhtäaikaa. Ei siinä sen kummempaa.

Artikkelin kommentoijan väite ns. akateemisesta kymppiluokasta ontuu niin pahoin, että sen voisi lähettää vertauskuvapoliisille. Opinnoissaan vaikeuksia kokeneet tai niihin turhautuneet kun eivät tutkimusmaailmassa pärjää – heidät on aikaa sitten irtisanottu. Paremmin J-luokkalaisia kuvaa vertaus munkkiluostariin: tila, jonne vetäydytään muutamaksi vuodeksi, ja pois lähtiessä taskuun on yleensä jäänyt jonkin verran viisautta myöhempää elämää varten.

Tuore virtuaalinen opiskelijakampus Lyyra tarjoaa opiskelijoille palveluja ja sosiaalisen verkoston. Toivottavasti todellisuus on jotain muuta kuin sivuston uutistiedote antaa ymmärtää:

“www.lyyra.fi on 300 000 opiskelijan virtuaalinen kohtaamispaikka, jonka kautta opiskelijaelämään kuuluva aktiivisuus saa uuden kanavan – jäynät ja barrikadeille nousut suunnitellaan vastedes verkossa.“

Luulenpa, että ne suunnitellaan myös vastedes kaljan tai harjoitustyön ääressä, parhaimmillaan etänä niiden kesken, jotka kävivät kaljalla jo aiemmin.

“Opiskelijoiden omistama Lyyra on myös ainutlaatuinen päänavaus yliopistomaailman ja yritysten välillä. Perinteisen mainonnan sijaan Lyyra haastaa yritykset etsimään innovatiivisia tapoja toimia yhdessä kohderyhmän kanssa. Yhteistyökumppaneille tarjoutuu mahdollisuus testata tuotteitaan, palvelukonseptejaan ja markkinointiaan sekä haistella opiskelijamaailman trendejä, seurata keskustelupalstoja ja haastaa opiskelijat mukaan kehittämään yhteistyötä.“

Oi mitä jargonia (en tiennyt että osaan näin liikkua) – ajatus olisi kaunis ja kannatettava, ellei se olisi tuhottomasti ajastaan jäljessä. Miksi yliopisto-opiskelijat haluaisivat uhrata sielunsa kulutuksen alttarille? Mikä kohdistaa heidän huomionsa muista verkkopalveluista Lyyraan? Kuinka satojen tuhansien potentiaalisten käyttäjien alustalla harjoitetaan segmentointia? Entä kuinka toimia tilanteessa, jossa niitä aktiivisia keskustelijoita lopulta on perinteiset 10-20?

Ja über alles,

Opiskelijalle Lyyra tarjoaa mahdollisuuden kuulua virtuaaliseen opiskelijayhteisöön. Opiskelija voi luoda oman sivunsa ja profiilinsa, pitää blogia, viestitellä ystäville ja yhteisölle sekä täyttää valokuva-albumiaan. Lyyran kautta voi etsiä uusia ja vanhoja ystäviä sekä luoda omia, avoimia tai muilta suljettuja ryhmiä.

Kuten Assari on vuosien varrella havainnut, opiskelija ei henkisine kärsimyksineen hyödy tippaakaan siitä, että saa entisten jatkoksi uuden palvelun mahdollista sosiaalista verkostoitumista, valokuvien lähettämistä ja bloggaamista varten. (Olettehan tutustuneet rajahyödyn käsitteeseen.)

Perusopiskelijuus edustaa massiivisen laajaa sosiaalista kategoriaa, joka kyllä auttaa ihmisiä samaistumaan toistensa kokemuksiin, ilonhetkiin ja kärsimyksiin, mutta ei missään suhteessa takaa, että sen edustajat haluaisivat tai pystyisivät keskustelemaan edes keskenään.

Kuinkahan voisi kauniisti ja ketään moittimatta sanoa sen, että Lyyra-palvelun ajatus on kunnioitettava, mutta toteutus arveluttava.

Sovellus pienempien opetus- ja ohjausryhmien, henkilökunnan järkevämmän ajankäytön ja opiskelijoiden kasvokkaisen vertaistuen edistämiseksi otetaan tietenkin ilolla käyttöön. Sen keksijä voi tosin samantien työllistää itsensä suoraan ylimpien instituutioiden palveluksessa.

Nyt se on alkanut!

Jo etukäteen kuriositeetiksi ja nimelliseksi lillukanvarsissa kiehnäämiseksi tulkittu huippuyliopistohanke on saanut Helsingin ja Espoon kaupunginisät takajaloilleen. Riidan siemen piilee yliopiston sijoittelussa. Espoon mielestä Otaniemi on ainoa järkevä vaihtoehto, mutta Helsinki ei tunnetusti halua luopua nimekkäistä korkeakouluistaan (HS 1.9.2007).

Osa mukana olevista vaikuttajista tosin on sitä mieltä, että kysymys ei ole niinkään fyysisestä sijainnista kuin rakenteesta ja rahoituksesta.

Silti tilanne on mielenkiintoinen. Koska kaikkia miellyttävää vaihtoehtoa ei ole olemassa, aluksi keskitetään huippuyliopiston ydinhallinto yhteen pisteeseen, joka sijoitetaan kompromissiratkaisuna hyvien liikenneyhteyksien varrelle Vantaan Tikkurilaan.

Kahden vuoden pohjatyön ja kalliiden selvitysten jälkeen havaitaan, että kampusalueita ei kannata siirtää, koska se herättää niin paljon vastustusta.

Lopulta muuan virkamies saa päähänsä kuningasajatuksen: jaetaan huippuyliopisto kolmeksi eri yliopistoksi, joista yhdessä erikoistutaan tekniikkaan, toisessa talouteen ja kolmannessa taiteeseen.

Hallintokoneisto, muu yliopistoväki ja poliittiset päättäjät ovat innoissaan. Juuri tätä piristysruisketta Suomen kilpailukyky tarvitsee!

Pääkaupunkiseutu, ällös sure kohtaloas ihanaa: viimeistään viiden vuoden päästä teillä on taas TKK, kauppakorkeakoulu ja taikkari.

Perjantain 24.8. valtakunnansanomissa (HS) yhteiskuntatieteiden maisteri kirjoittaa mielipidesivulla tutkijoiden alipalkkauksesta. (Kääntöpuolella suomen kieltä kunnioittava herra pohtii toimittaja M. Liitenin ja Assarin tapaan, että tarvitsemme myös sääntöjä, ei pelkästään mukaluovaa moni-ilmaisua, jossa kieltä käytetään miten sattuu ja ymmärtämisestä huolehtivat korkeintaan savolaiset).

Kyseinen maisteri saa bruttopalkkaa noin 1800 euroa kuukaudessa
työskenneltyään yliopistolla tutkijana pian neljä vuotta. Tämän ei
pitäisi olla julkaisevilla tutkijoilla edes mahdollista, mutta uuden palkkausjärjestelmän pakko-ohittaminen yliopistokohtaisella junttauksella – ‘Voitte saada mitkä pisteet hyvänsä, mutta palkat eivät tästä nouse’ – on oma lukunsa ja ansaitsee omat mielipidelaarinsa, mellakkansa ja oikeusturvakeskustelunsa. Toivon, että kyseinen luku joskus kirjoitetaan auki.

Mielipiteen laatija toteaa, että (yliopisto)tutkijan työ on yhteiskunnallisesti merkittävää. Kenelle? Tietenkin meille, jotka kuulumme kyseiseen yhteisöön, mutta harvemmin ulkopuoliselle maailmalle.

Jo aiemmin olen kirjoittanut, kuinka pelkästään mielikuvat tutkijan ammatin sisällöstä ovat peräisin menneiltä vuosisadoilta. Emme ole yksisilmäisiä kopeissaan luuhaavia sosiopaatteja, vaan nykyaikaisen tietotyön moniosaajia; emme ole hullunkiilto silmissä laboratorioita ilmaan räjäytteleviä vallankumouksellisia, vaan omalle leiviskälleen omistautuneita ymmärtämisen, ajattelun ja kirjoittamisen ammattilaisia.

Helpompaa onkin sanoa, mitä tutkimus ei ole: se ei ole automaattisesti uutta luovaa tai relevanttia, eikä varsinkaan arvostettua.

Tunnistan joitakin ihmistyyppejä, joille tutkijan työn ja koko
yliopistomaailman aliarvostaminen on sisäänrakennettu toiminto. Kenties mielipideosastovaikuttajien tulisi kohdistaa seuraava täsmähyökkäys suoraan oikeaan osoitteeseen.

1. Insinööri Punaniskan mielestä koko yliopistolaitos tulisi lakkauttaa turhana, poislukien teknilliset korkeakoulut. Hänen mielestään kaikki muu on “humanistien” piperrystä ja aiheuttaa kaikessa hyödyttömyydessään vakavia ympäristöhaittoja. Insinööri Punaniskalla on rajaton luottamus perinteisen teollisuuden kaikkivoipaisuutta kohtaan, ja yksiraiteisuudessaan hän onnistuu luomaan lähes uskonnollista hurmosta muistuttavan rakennelman vahvistaakseen oman ammattiryhmänsä identiteettiä ja maailmankuvaa, jossa ulkopuolisille ei ole sijaa. Insinööri Punaniskaa kiinnostaa ennen kaikkea paperin valmistus, mutta myös raha ja rahalla hankittavat statussymbolit, kuten naiset, autot ja kodintekniikka.

2. Vihainen Veronmaksaja on jokaiselle tuttu lehtien yleisönosastoista. Hänen mielestään yliopistoja ja varsinkaan lillukanvarsien parissa näpertelevää pseudotutkimusta ei pitäisi ylläpitää toisten selkänahasta revityillä verovaroilla, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Tärkeämpää olisi poistaa perintövero, subventoida tarpeeksi vihaisiksi diagnosoitujen veronmaksajien sydänhoitoja ja perustaa akateeminen kultalusikka suussa hienosteleville kakaroille vaikka yksityisiä yliopistoja. Kuten Insinööri Punaniska, myös Vihainen Veronmaksaja on kiinnostunut enimmäkseen rahasta. Mikäli heihin haluaa luoda hedelmällisen keskusteluyhteyden, hyvänä apuvälineenä toimivat paksu lompakko ja verotustiedot.

3. Kaikkitietävä ei näe yliopistojen opetuksen ja tutkimuksen tuottavan mitään hyödyllistä, koska hän tietää itse paljon enemmän, ja tietoa tarvitsevien tulisi ainoastaan osata kääntyä oikeaan osoitteeseen. Kaikkitietävä harjoittaa yleensä konsultointia tai istuu kotona odottamassa, että joku tulisi ovelle arvostamaan hänen asiantuntemustaan.

4. Turbojohtaja ei halua tai osaa keskittyä mihinkään niin pitkäjänteisesti, että hän suvaitsisi yliopistomaailmaan olennaisesti kuuluvaa ajattelun hitautta ja vapautta. Hän niputtaa ilmiöt mahdollisimman tiiviiseen pakettiin, joka muodostuu viidestä ranskalaisesta viivasta. Suuri on kaunista, ja tehokkuutta henkivä tulos edustaa lähes orgastista hurmosta. Vihaisen Veronmaksajan tapaan Turbojohtaja vieroksuu kaikkea turhanpäiväiseltä piperrykseltä näyttävää tutkimusta ja opetusta jäykkine koneistoineen ja aikatauluineen. Hän ei ole vielä sisäistänyt termiä ’syväoppiminen’, mutta on ilmoittautunut kurssille, jossa vapautetaan omat sisäiset voimavarat puolen tunnin pikaretriitin ja business -lounaan hektisellä sinfonialla.

5. Tutkija itse. Yksioikoisuudessaan tämä hahmo päihittää jopa Punaniskan ja Vihaisen Veronmaksajan. Kukaan ei ole niin julma kuin yliopistotutkija, joka on ajautunut oman itsensä ja työnsä halveksimisen sudenkuoppaan.

Arvostusta ei saa, ellei sitä itse herätä. Paha kello kauas kuuluu, ja kissan hännän nostaa vain kissa itse.

Asiaa tutkitaan.

Paluu syyslaitumille lähestyy, on aika korjata sato ja herättää henkiin jo kertaalleen pystyynkuollut vastaanotto.

Media ja viestintä ovat kestopuheenaiheita niin blogeissa kuin perinteisemmissä tuuteissa. Aihe on läheinen myös henkilökohtaisesti. Minkä peruskoulussa niittää, sitä yliopistossa kylvää.

HS:n toimittaja Marjukka Liiten kaipasi kolumnissaan kouluihin lisää kieliopin opetusta ja turhista haihatuksista kuten mediakasvatuksesta luopumista. Ilahduin rohkeasta avauksesta: osuipa asian ytimeen. Saman tien muuan äidinkielen lehtori kävi vastahyökkäykseen perustelunaan se, että opetussuunnitelma käskee, ja medialukutaidosta on tullut yleissivistykseen kuuluva kansalaistaito.

Kuten toimittaja Liiten, olen hyvin kiitollinen siitä, että vanha kyläkoulumme panosti suomen kieliopin opetukseen jo ala-asteen viidenneltä luokalta lähtien. (Tarkalleen ottaen 4. luokan opettajamme oli niin valveutunut, että hän preppasi meitä jo etukäteen vastaanottamaan tämän haasteen.) Tapaluokat eli modukset, nominit sijamuotoineen, erisnimet eli proprit ja lauseenjäsennys eivät etukäteen kyllästymisensä valinnutta tietenkään inspiroi, ja senkin vuoksi kieliopin opetuksen kanssa tulisi olla ajoissa liikkeellä.

Kieliopilla ei sen vanhahtaneesta imagosta huolimatta tarkoiteta itsetarkoituksellista pilkunnaintia. Tämä käsitys on suunnilleen yhtä oikeellinen kuin se, että kasvissyöjät syövät vain porkkanoita.

Peruskäsitteiden ja rakenteiden ymmärtämisestä oli sittemmin korvaamaton apu vieraiden kielten opiskelussa, ei ehkä niinkään vaivattoman ruotsin ja sille läheisen saksan osalta, mutta romaanisissa kielissä suo olisi ilman kieliopin peruskiveä ollut huomattavasti syvempi. Täsmällistä kieltä vaaliva ja tyylivirheiden karsimiseen kannustava opettaja oli myös yläasteella ja lukiossa kultaakin kalliimpi olemassa.

Sen huomaa joko ylioppilaskirjoituksissa tai viimeistään yliopistossa, jossa taito tuottaa sujuvaa suomen- ja englanninkielistä tekstiä on puhevalmiuksien ohella arvokkainta mitä opiskelijalla voi olla. Yhä edelleen päiväni pelastuu pelkästään lukemalla hyvin laadittua raporttia tai opinnäytettä, jonka tekijä nauttii sekä ajattelusta että kirjoittamisesta.

En tiedä mitä äidinkielen lehtorit ylipäätään ajattelevat siitä kauhistuttavasta tosiasiasta, että meillä on valtakunnassamme miljoonia aikuisia 25-30 ikävuodesta ylöspäin ilman minkäänlaista peruskasvatusta median tulkitsemiseen. Kenties yritys-erehdysmenetelmää soveltaen tämä kansanosa selviytyy jokapäiväisestä arjestaan sanomalehtien, television, radion ja internetin pyörityksessä, samaan aikaan kun nuorempi sukupolvi soveltaa koulussa oppimaansa ammentamalla tärkeimmät uutissisällöt 7 Päivää -lehdestä ja lataamalla itse tuotettua videomateriaalia nettiin kiusatakseen opettajaa.

Myös kuluva kesä on antanut ruhtinaallisesti aineksia medialukutaidon opettamiseen. Eräänlaisena antikliimaksisena casena toimii radio- ja televisiotoimittajien suhtautuminen kesän säähän, mihin myös HS:n taloustoimittaja Jarmo Aaltonen on päivän kolumnissaan kiinnittänyt huomiota. Hän on kuukauden ajan kuunnellut mökillä radion eri kanavilta yhtä ja samaa sisältöä. Kokemus on tuttu jokaiselle, joka ei ole vielä löytänyt laitteestaan off -nappulaa. “Aina sataa” (2 kertaa viikossa), “Aurinkoa ei ole nähty valovuoteen” (valovuosi ei ole aikamitta), “Kyllä niitä etelänmatkoja vielä saa” (kiitos, pysykääkin siellä).

Aaltonen toteaa: “Jos radiokanavien janipetterit ja sallamaariat olisivat viitsineet vilkaista ulos studion ikkunasta, he olisivat saattaneet havaita, että meneillään oli ihan tavallinen suomalainen kesä: välillä sataa ja toisinaan paistaa.” Kaupan päälle lämmintä on riittänyt juuri sen verran kuin kuuluukin.

Olen innokas oppimaan monenlaista uutta, joten ehkä joskus ilmastonmuutoksen tuhotessa loputkin Euroopasta opin ymmärtämään, mikä funktio oikeastaan on helteellä ja auringonpaisteella.

Sitä en kuitenkaan edes yritä käsittää, miksi kesähelteestä on tullut nykyajan sisäsiistityille shoppaileville urbaanihörhöille jonkinlainen pakotettu normisää, jota ilman elämä pysähtyy kokonaan.

Vai koskeeko ilmiö sittenkin vain uutistenlukijoita ja radion aamuohjelmaa?

Mattimeikäläisen medialukutaito pähkinänkuoressa: käytä aina omia aivojasi ja välty valtaviestimien tyhmentävältä vaikutukselta.

Mielessäni vannoin, että en koskaan ota julkisesti kantaa tähän aiheeseen. Niin se mieli muuttuu.

Se kuuluisa pistelomake on sitten viime näkemän saanut uuden olomuodon – siis siirtynyt wordista exceliin. Tämä olkoon pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri hallintoväelle, johon en kuitenkaan lukeudu.

Tuntimäärissä mitaten olen käyttänyt YPJ-opiskeluun ja lomakkeelliseen toteutukseen kahden vuoden aikana vain parisen viikkoa, kun taas esimiestasolla työ on vaatinut 30-40 -kertaisen tuntimäärän. Kevään setti ei juuri allekirjoittaneen olemusta hetkauttanut, koska edellinen kierros läpikäytiin tammikuussa. Vaatitason loppuhuipennus on luvassa vasta syksyllä, ja henkilökohtaisessa osuudessa rajat paukkuivat rikki ajat sitten.

Koetan avata keskustelua aiheesta, koska (lievästi kärjistäen) tuo kuuluisa ja ah niin kannustava järjestelmä ei joko kannusta ollenkaan tai kannustaa vain harvoja ja valittuja, ja niitäkin vain ensimmäiset puolitoista vuotta. Tässä voitaneen viitata käänteiseen U-käyrään, mieluiten ilman Y-vaikutteita.

Yleisesti yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunta on olemassa vain julkaistessaan referoituja julkaisuja, oli niiden foorumi sitten mikä tahansa. Laatukeskustelua kukaan ei onneksi ole vielä keksinyt sisällyttää pisteytykseen ainakaan muodollisesti samantasoisten lähteiden osalta. En halua edes tietää, kuinka tällä mekanismilla suoritettaisiin moinen arvonta.

Joillakin aloittavista tutkijoista yhteisjulkaisemisesta on aikanaan sakotettu, joillakin taas ei. Koska kukaan ylintä tasoa myöten ei alkuvaiheessa tiennyt, mitä oikeastaan pitäisi tehdä, pisteet ja palkkataso on arvottu sitä vastaavasti. Ensin mainitun väärinkäsityksen vallitessa jatko-opintojen ohjaajia on ylikuormitettu suotta, koska järjestelmä on kannustanut ainoastaan yhteiskirjoittamiseen professoreiden ja ohjaajien kanssa aiheesta riippumatta. Ohjattava taso taas on pahimmillaan jäänyt ilman ansaitsemaansa palkkaa, perusteena puhdas mielivaltaisuus.

Myös julkaisemisen ajankohdan määrittelyssä on seilattu pitkin tummia vesiä. Ensin(?) vaadittiin prosessista lopullisesti ulostullut julkaisu, sen jälkeen riitti todennettavissa oleva evidenssi hyväksytystä julkaisusta; aiemmin mitään ei korvattu palkassa takautuvasti, nykyisellään pisteytys hyvittää ansioitunutta tutkijaa myös ajassa taaksepäin.

Vaatimustason määrittely kumulatiivisine pisteineen ja opintoineen on johtanut putkeen, jossa vain julkaisut lasketaan. Muilla työtehtävillä ei ole juurikaan väliä, paitsi jos sattuu olemaan krooninen vapaamatkustaja; tällöin henkilökohtainen suoriutuminen saattaa jopa YPJ-kärsiä.

Jos taas on erehtynyt tekemään kaikki oletetut työtehtävänsä ja vieläpä hieman sen päälle erinäisissä projekteissa, pisteet näyttävät vaatimustason tapaan noin +100 ylimääräistä. Kun tutkijakoulutettava saavuttaa tason 4-9, on aivan sama, mitä hän tämän jälkeen saa päähänsä tehdä, poislukien väitöskirjan valmiiksisaattaminen. Tööt-tööt! Diudiu! Suits you, sir!

Ylimääräistä työpanosta ei korvata mitenkään, varsinkin kun yliopistojen rahat pääsivät juuri loppumaan. Mitä enemmän jatko-opiskelijat ja virattomat tutkijat tuottavat, sitä alemmas rajat jatkossa leikataan.

Liiallinen tuotteliaisuus on siis lopulta kaikilta pois – alituottavuudesta nyt puhumattakaan. Optimointi on vaikea asia maailmassa, jossa yhteismittoja ei ole vielä keksitty. Joku kuitenkin otti ja keksi tuoda YPJ:n todellisuuteen, jonne se ei luultavasti kuulunut.

Lopuksi tarkistuslista juuri jatko-opintonsa aloittaneelle:

1) Suorita jatko-opinnot niin nopeasti kuin mahdollista.

2) Julkaise.

Erityisen suositeltavaa on muutaman julkaisun rykäiseminen 1-2 vuoden aikana (ensin kirjoitetaan, lopulta kaikki tuotokset tulevat lähes kertaheitolla ulos – tulokset vaikuttavat sekä vaatitasoon että suoriutumiskeskiarvoon vielä silloinkin, kun haluat tehdä rauhassa tutkimusta.)

Mitäpä siis sanomme? Järjestelmä kannusti, kunnes lakkasi kannustamasta.

Koska hairahdin melkein makrohenkiseen keskusteluun, en ehtinyt ottaa lainkaan kantaa lomakkeiden täyttämisen mielekkyyteen ja sujuvuuteen sekä vastaaviin arkiaskareisiin.

Muut saa selittää.

Ylioppilaslehti ja HS tietävät kertoa, että humanistisessa tiedekunnassa muuan slavistiikan ja baltologian opiskelija on imaissut gradunsa suoraan netistä.

Otsikossa mainittua kummallisuutta on se, että henkilökunta pitää tapausta harvinaisena ja erikoislaatuisena.

Mitä tämä mahtaa kertoa seulonnan tasosta. Niin helppoa kuin se googlettaminen opettajien mielestä onkin.

Toiseksi jäin miettimään, miksi vain osa näistä tapauksista päätyy ylittämään kansallisen uutiskynnyksen. Yleensäkin yliopistot kommunikoivat valitettavan vähän keskenään, eikä oman pesän nolauksia välttämättä kerrota koskaan eteenpäin, olivat tekijät sitten perusopiskelijoita tai pidempään akateemisessa maailmassa vaikuttaneita.

Näin aprillipäivän aattona onkin hyvä tehdä linjanveto: aiempaa avoimemmalla mielellä kohti uutta (luku)vuotta.

HS 31.3. sivulla C10 Etlan ja IEA:n tutkijat Sami Napari ja Oskari Juurikkala puolustavat lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille. Perustelut ovat kieltämättä lukemisen arvoisia.

Kahden vuosikymmenen ajan olemme odottaneet, että yliopiston opiskelijamäärien jatkuva paisuttaminen pysähtyisi. Ikäluokat ovat pienentyneet, järjestöt ovat pitäneet mediassa äläkkää mm. insinöörien koulutusmääristä, silti kupla on saanut kasvaa hallitsemattomaksi ja sen hedelmiä korjataan nyt työttömyystilastoissa.

Lukukausimaksut kuulostavat ehdotuksena kornilta, mutta tässä maailmanajassa mitään muutosta ei tunnu tapahtuvan ilman rahan vipuvoimaa. Jos nuoria halutaan ohjata ammattikoulutukseen ja töihin, ainoa keino on pitää se ilmaisena ja muuttaa yliopistot maksullisiksi.

Monitaitoinstituutin monivärinen mainos sanomalehdessä ei siihen verrattuna saa aikaan yhtään mitään.

Lukukausimaksut ovat tietysti tulenarka aihe, kuten mm. Kari Raivio on moneen kertaan todennut. Myyttien tasolla niiden katsotaan vievän köyhiltä opiskelumahdollisuudet ja suosivan varakkaita. Mikäli nälkärajoilta tulleen mielipide sallitaan, kuvitelmat oikaistakoon kahdesta eri suunnasta:

1: Opintolaina- ja stipendijärjestelmä kompensoi varallisuuseroja. Kuten kirjoituksessa todetaan, lukukausimaksut ovat tarvittaessa porrastettavissa vanhempien varallisuuden mukaan. Nykyisessä tasapäämenettelyssä nollavarallinen ja kultalusikkalapsi ovat samalla viivalla, eikä epätasa-arvoisuus tässä suhteessa ole missään vaiheessa kiinnostanut ketään.

2: Todellista köyhien auttamista olisi kannustaminen lyhyisiin opiskeluaikoihin ja oikeasti työllistävään työhön, ei pakonomaiseen ylikouluttamiseen.

Puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Yliopisto nykyisellään ei tarjoa kuin elinikäistä pettymistä.

Uudistuksen myötä lainan ottaminen ja omaan koulutukseen satsaaminen muuttuu pitkällä tähtäimellä jälleen kannattavaksi. Nyt meillä on ylenpalttinen massa suu auki odottavia linnunpoikia, joilla ei ole mitään eväitä eikä kiinnostusta lentää, mutta emo valtion toivotaan pudottavan tuen rippusia tyhjiin kitusiin ja mielellään vähän isompina paloina kuin aikaisemmin.

Tutkijoita lainatakseni “…maksuttoman koulutuksen puolustaminen tasa-arvonäkökohdilla on ylipäätään kyseenalaista. Maksuttomuudesta huolimatta korkeakouluopiskelijat tulevat edelleen varakkaista perheistä. Kun nyt heidän opiskeluaan tuetaan yhteisistä verovaroista, korkeakoulujen maksuttomuus onkin keskimäärin tulonsiirtoa köyhiltä rikkaille.”

Tulivat verovarat sitten miltä kansanosalta tahansa, järjestelmä on äärimmäisen tehoton. Mitä arvoa tyhjän päälle tipauttava tusinatutkinto tuottaa yksilölle ja yhteiskunnalle?

Mistä päästäänkin kolmanteen näkökulmaan. Tietenkin maksullinen yliopisto on iso kynnys myös henkilökunnalle. Ei enää juosten kustuja luentoja ja toisella kädellä kokoon kursittuja tutkintoja – maksavilla opiskelijoilla on oikeus laadukkaampaan opetukseen kuin nykyisessä mallissa, jossa koko yliopistoväki (opiskelijat, henkilökunta, hallinto) kiikkuu samassa huterassa veneessä.

Pienemmät opetusryhmät, mahdollisuus keskusteluun ja parempaan ohjaukseen ovat houkuttavia lisäporkkanoita. Siihen nähden opetuksellisen haasteen ottaa mielellään vastaan.

Mikäli siis toteutuvien lukukausimaksujen ihme joskus tässä maassa nähdään.